Tarhurilla oli alunperin viherpeukalo keskellä kämmentä. Satunnaisesti hankitut viherkasvit kuolivat – pääasiassa janoon, myös kaktukset – eikä kasvien sielunmaisema kiinnostanut pätkääkään. Sitten iski mielenhäiriö (ei suinkaan ensimmäinen, mutta kiinnostavalle polulle johtanut): työn ohella geologian ja sen sivuaineena biologian opinnot yliopistolla. Biologia alkoi vetää puoleensa, ja yllättäen kasvifysiologia olikin kiinnostavaa :O Lintutentistäkin pääsi läpi, juuri ja juuri, mutta kasvit alkoivat tuntua tutuilta, ja lopulta metsässä saattoi kulkea kertomalla kaikille kiinnostuneille – ja niillekin, joita ei kiinnostanut – vaikka jokaisen kohdalle sattuvan kasvin nimen…

Suomen luonnonkasvit, Sata sammalta, Suuri jäkäläkirja, Lapin kasvisto… Hyllyyn alkoi kertyä luonnonkasveja käsittelevää kirjallisuutta, pääasiassa lajioppaita. Sitten tuli muutto, pitkästä aikaa, omakotitaloon. Piha!

Ensin oli pari kasvilavaa, lavakaulukset piti pyydystää työpaikan jätelavalta. Ostomulta oli silloinkin hintavaa, joten sitä piti säästää, ja lavan pohjalle laittaa risuja ja lantaa, mutta sehän oli vain hyvä. Ensimmäisenä kesänä lavat kukoistivat ja tuottivat hurmiossa, tarhuri oli ihmeissään: kasvit siis selviytyvät, kun niistä ymmärtää jotain. Ja aina paremmin ne selviytyvät ulkona, missä on mahdollisuus veteen ja ravintoon, vaikka tarhuri unohtaisikin koko asian…

Sitten löytyi metallinen ”huvimaja”, jonka katoskangas ei selvinnyt yhtä kesää kauemmin, mutta tolppien juurelle piti kokeilla kärhöjä. Sitä seuraavana kesänä kärhöjen juurille iisoppia. Seuraavana kesänä tolppien välisistä alueista – yksi sentään oli hyvä jättää vapaaksi kulkua varten – tulikin jo kukkapenkkejä… Ja tomaatit kasvoivat (surkeasti) vajan seinustalla ämpäreissä. yrityksiä ja etenkin erehdyksiä oli varmaankin miljoona, mutta hitaasti ja varmasti tarhuri oppi, luki vimmatusti, oppi lisää, kokeili uudelleen, epäonnistui, luki taas lisää, kokeili kolmannen kerran… Ja kyllä, nyt tarhuri on kukkatarhuri, hyötytarhuri, puutarhuri, heinätarhuri, u name it.

Välissä oli kerrostaloelämää pätkä, mutta yhteisöllisellä alueella saattoi pihaan laittaa kasvilavoja ja kaupunkisissinä piilottaa nurmikon sisälle kukkasipuleita pimeänä syysiltana otsalampun valossa.

Oma piha siinsi taas mielessä, mutta tilannetta helpotti idea mökille perustettavasta arboretumista. Tarhuri nimittäin täytti 40, ja toivoi juhlavierailta säänmukaista pukeutumista, mukaan omia lapioita ja multaa, sekä puuvartisten kasvien taimia. Niinpä vuonna 2019, syyskuisen sateen ropistessa juhlijoiden niskaan, istutettiin Sepänmäen arboretumin ensimmäiset puuvartiset kasvit.

Arboretum on perustettu jyrkkään, kiviseen, osin melko kuivaan etelärinteeseen Turun saaristossa. Ei suoranaisesti helpoin paikka. Laakakataja ei selvinnyt kuin reilun vuoden, ja alkoi näyttää surkealta. Ei jatkoon. Muutama pensas tai pikkupuu kuitenkin jatkoivat kasvamistaan, ja seuraavana syksynä kaivettiin lisää kuoppia. Syksy 2021 jäi vähemmälle, kun tarhurilla oli OMASSA pihassaan tekemistä…

Eli elokuusta 2021 alkaen on tarhurin kotipaikka Kanta-Hämeessä, kakkosvyöhykkeellä, ja reilun hehtaarin tontti temmellettävänä! Paikka on entinen kauppapuutarha, jossa kaarihallit purettu, yhden paikalle istutettu muutamia puita ja pensaita, yksi lasinen iso kasvihuone edelleen paikoillaan. Lasien pysyminen kasvarin seinissä on kuitenkin todellinen arvoitus, koska ne ovat siellä lähinnä pyhällä hengellä, mutta teräsrunko mahdollistaa paljon. Kasvari on siis pakko pian purkaa ja tehdä uudet seinät ja katto, mutta jospa se tämän kauden kestäisi..?! Sormet ristiin.

Visioita on PALJON, ja tässä blogissa seurataan sekä oman pihan että arboretumin etenemistä. Tervetuloa mukaan matkalle!